Lohikäärmeet eri kansallisuuksien mytologioissa

Lohikäärmeet ovat aina olleet tärkeä osa eri kansallisuuksien mytologiaa. Ne on kuviteltu tavallisimmin siivellisiksi krokotiileiksi tai jättiläismäisiksi käärmeiksi. Ne kuuluvat monilla luomiskertomukseen ja esiintyvät niissä väkivaltaisina alkuolentoina, joita vastaan jumaluudet taistelivat usein voittaen lohikäärmeet.

Myöhemmin lohikäärmeen surmaajat olivat aatelissukuisia kuten Pyhä Yrjänä. Usein taistelu ja sen voitaminen oli osa miehuuskoetta ja kuvasti samalla henkisesti korkealle kehittyneen ihmisen voittoa hallitsemattomasta luonnosta ja sen voimista.

Kristillinen symboliikka taas pitää lohikäärmettä Paholaisen ruumiillistumana, jonka arkkienkeli Mikael voitti ja syöksi helvetin tulijärveen, tästä syystä lohikäärmeet ja tuli usein yhdistetään. Tästä tarkemmin jäljempänä.

Länsimaisesta katsantokannasta poiketen lohikäärmettä pidetään itäisessä Aasiassa hyvän onnen ja kuolemattomuuden symbolina. Kiina on lohikäärmeiden vanhimpia kotimaita. Kiinan kirjoitettu kulttuurikin alkaa Shang-dynastian aikana (1766 - 1066 eaa.) kaiverretuista "lohikäärmeenluista", jotka enimmäkseen sisälsivät viestejä esi-isien hengille. Säilyneet lohikäärmeenluut on tarkempi tutkimus tosin osoittanut härille kuuluneiksi, mutta olennaista on ajatus yliluonnollisesta olennosta, jolla oli yhteys tämän ja tuonpuoleisen välillä.

Kiinalaisessa maailmankuvassa se edustaa jangia ja siten hedelmällisyyttä ja aktiivisuutta. Taiteessa ja käsitöissä koristeaiheena sillä on lähinnä demoneja karkottava tehtävä.

Muinaisen Kiinan puvustossa lohikäärmeiden lukumäärä oli tarkasti säädetty, samoin niiden arvokkuudella oli aste-eroja. Yhdeksän sallittiin vain keisarillisissa vaatteissa, kuten myös viisivarpainen Lung-lohikäärme, joka oli yksisarvisen, feeniks-linnun ja kilppikonnan ohella yksi maagisesta eläimestä. Sarvipäinen, suomukas lohikäärme oli vesien, etenkin jokien asukas. Väriltään keisarilllinen lohikäärme oli punavihreä aina Han-dynastian ajoista saakka (206 eaa.-220 jaa.). Lisäksi punavihreä edusti kiinalaisen eläinradan viidettä merkkiä, itää, auringonnousua ja kevätsadetta, valkoinen taas länttä ja kuolemaa. Tästä syystä valkoinen on idässä surun väri. Nelivarpainen Mang taas oli keisarillisen perheen lähipiirin käytössä. Joskus aatelittomat kirjailivat poikalasten vaatteisiin lohikäärmeen siinä toivossa, että poika aikuistuttuaan loisi uran esimerkiksi keisarin joukoissa ja saisi näin mainetta ja kunniaa. Päinvastoin kuin pahuutta ja raakaa, tuhoavaa voimaa edustava länsimainen lohikäärme, on kiinalainen Lung mielletty aina hyväntahtoiseksi ja viisaaksi, suorastaan jumalalliseksi olennoksi. Keltaisesta joesta noussut lohikäärme ensimmäisenä selitti Kiinan keisarille jin ja jang -ympyrän symboliikan. Lung kuvataan usein liekehtivän helmen kanssa, johon sen mahtavat yliluonnolliset voimat on kätketty. Lohikäärmeen sai kesytetyksi se, joka onnistui sieppaamaan liekkihelmen itselleen.

Merentakaisella serkulla Japanissa oli ainoastaan kolme varvasta kussakin jalassa.Siellä sateen jumala ruumillistuu lohikäärmeenä, siksi pronssista valettuja lohikäärmeen kuvia tapaa temppelialueilla erityisesti kaivojen koristeina.

Viikingeillä oli laivojensa keulakuvana lohikäärmeenpää ja monesti myös talojen päädyt oli koristeltu lohikäärmeenpäillä. Myöhempinä vuosisatoina Norjassa jopa sauvakirkkojen kattoja koristeltiin lohikäärmeiden kuvilla. Heillä lohikäärme edusti voimaa ja suojelua vihollista vastaan.

Sumerilainen mytologia tunsi jo kolmannella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua (eaa.) kertomuksen lohikäärmeen surmaamisesta. Siinä lohikäärme Kur ryöstää jumalatar Ereskigalin ja vie tämän manalaan. Seuraa ankara taistelu, jossa Kur surmataan ja seurauksena maanalaiset vedet alkavat tulvia ja hedelmöittävät maan.

Toisella vuosituhannella eaa. Tunnettiin Babyloniassa myytti, jossa alkumerellä Apsulla oli puolisonaan lohikäärme Tiamat. Veden jumalan poika Marduk surmasi Tiamatin ja loi sen jäännöksistä taivaan ja maan.

Nämä Kaksoisvirran maan myytit vaikuttivat koko Lähi-idän mytologiaan ja siten myös Raamattuun sekä kreikkalaiseen kirjallisuuteen. Siksi voidaan katsoa Kurin ja Tiamatin olevan koko länsimaisen lohikäärmekäsityksen kantamuotoja. Länsimaissa lohikäärme on aina merkinnyt kaaosta, väkivaltaa, syntiä ja kuoleman voimaa. Johanneksen ilmestys samaistaa lohikäärmeen itseensä Luciferiin (Ilm. 12:1-18): " Taivaassa syttyi sota. Mikael ja hänen enkelinsä kävivät taisteluun lohikäärmettä vastaan. Lohikäärme enkeleineen teki vastarintaa mutta kärsi tappion, eikä sille ja sen joukolle ollut enää sijaa taivaassa. Tuo suuri lohikäärme, tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan Paholaiseksi ja Saatanaksi, tuo koko ihmiskunnan eksyttäjä, syöstiin maan päälle, ja samoin syöstiin alas sen enkelit."

Kun Raamatusta tuli länsimaisen maailman 'johto-opas', unohdettiin samalla lohikäärmeen kuoleman tuottama hedelmällisyys ja maailman luonti.

Kreikkalainen mytologia kuvaa lohikäärmeen persoonattomana hirviönä. Mm. Herakles joutui urotöidensä aikana kohtaamaan monipäisen myrkyllisen Hydran.
Amerikan alkuperäiskansojen sulkakäärme on selvästi läheisempää sukua itämaiselle kuin länsimaiselle lohikäärmeelle. Jumalallinen sulkakäärme atsteekkien Quetzalcoatl ja mayojen Kukulcan oli Keski- ja Etelä-Amerikan mytologioiden keskeisin hahmo. Se oli yhdistelmä kahdesta pyhästä eläimestä, linnusta ja käärmeestä, jotka edustivat elämän henkistä ja materiaalista puolta. Taivaan, sielun, henkisyyden ja valon lintu ja maan, fyysisen aineen, voiman ja viisauden käärme yhdistyvät. Kaksinainen olemus sulkakäärmeestä muistuttaa kiinalaiseen lohikäärmeeseen liittyvästä jin ja jang-symboliikasta. Sulkakäärme kuvataan yleensä sulkien peittämänä käärmeenä ilman suomuja. Quetzalcoatl otti käyttöön veriuhrit, jotka liittyivät kiinteästi eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen uskonnollisiin menoihin. Alunperin uhraaja antoi omaa vertaan vuodattaen sitä korvastaan tai kielestään, mutta myöhemmin siirryttiin ihmisuhreihin, joiden sydän uhrattiin. Kyse ei siis suinkaan ollut heimosodista saatujen sotavankien teloituksista, niinkuin länsimaissa luultiin. Niin veriseltä kuin tämä kuulostaakin, ei sulkakäärme ollut ihmiskunnan vihollinen. Päinvastoin, se edusti tasapainoa, hedelmällisyyttä ja olemassaolon jatkuvuutta.
Germaanisen kirjallisuuden varmasti merkittävin lohikäärme on Fafnir, joka on säilynyt elinvoimaisena keskiajasta asti. Vanhempi runomuotoinen Edda syntyi Islannissa 1200-luvun alkupuoliskolla ja sen pohjalta on muovautunut Saksan kansalliseepos Nibelungen laulu. Tarut perustuvat jo kansainvaellusten ajalta peräisin oleviin aihelmiin, niinpä jo muinaisgermaaniselta aajlta, n. 700-luvulta peräisin olevassa englantilaisen kirjallisuuden vanhimmassa eeppisessä teoksessa, sankarirunoelma Beowulfissa tunnetaan tarina Fafnir-lohikäärmeen ja Sigurd-sankarin kohtaamisesta.

Viimeisimmän muodonmuutoksensa germaanitarina koki 1800-luvun puolivälissä, kun Richard Wagner kirjoitti sen pohjalta neliosaisen oopperansa Nibelungen Sormus. Jos tuota oopperaa tutkii tarkemmin, löytää siitä monia samankaltaisuuksia yhteen aikamme suurimpaa fantasiaromaaniin, nimittäin Tolkienin 'Taru Sormusten Herrasta'-trilogiaan. Olen melko varma, että hän oli nähnyt Wagnerin oopperan ja sen pohjalta heräsi ajatus trilogiasta.

Tuskimpa Tolkienia voi syyttää plagioinnista, mutta yhtäläisyyksiä on paljon. Kuten sormuksen mahti, lohikäärmeen omistushalu jne.

Pohjoismaissa, jonne kristinusko arvomaailmoineen levisi hitaasti, lohikäärme säilyi pitkään myönteisenä vallan ja voiman ilmentymänä, joka ei ollut yksiselitteisesti surmattava vihollinen.

Ruotsalaisillakin on omaperäinen keskiaikainen lohikäärmeperinteensä. Lindorm esiintyy usein ihmisten kanssa samassa yhteisössä elävänä olentona. Pahansuopien voimien lohikäärmeeksi muuttamat ihmiset tunnetaan muidenkin maiden satuperinteessa, mutta Ruotsissa moinen lumous näyttää liittyvän olennaisesti lohikäärmetarinoihin. Lindorm muutetaan takaisin ihmiseksi piiskaamalla armottomasti hänen lohikäärmeruumistaan. Upplannissa muistiinmerkitty balladi Lindorm kertoo kuninkaan hovissa palvelevasta Signa-neidosta, joka kohtaa niityllä hyvin herrasmiesmäisesti käyttäytyvän lohikäärmeen ja karkaa tämän kanssa aivan vapaaehtoisesti. Tilanne ratkeaa "kaunotar ja hirviö"-perinteiden mukaisesti ja aamulla on epätavallinen kosija muuttunutkin prinssiksi.

Lohikäärmeen suomenkielinen nimi ei viitanne lohikalaan, vaan ilmeisesti palautuu muinaisruotsin sanaan floghdraki ("lentokäärme"). Sanan alkuosa on lainattu ja loppuosa käännetty. Toisen näkemyksen mukaan sana palautuu tulta tarkoittavaan muinaisskandinaaviseen sanaan logi. Kolmas mahdollinen etymologia on louhikäärme, joka viittaa lohikäärmeiden oletettuun asuinpaikkaan louhilla eli kallioisilla vuorilla. Perinteisesti on arveltu, että sana lohikäärme olisi Mikael

Agricolan keksintöä, ja vanhin kirjallinen tieto sanasta onkin Agricolalta. Uudempaa käsitystä edustava Somen sanojen alkuperä-teos vuodelta 2001 ei kuitenkaan mainitse Agricolaa sanan keksijäksi, vaan kertoo sanan olevan " kansanetymologinen muodostelma".

Suomalaiset kansantarut tuntevat kertomuksia erilaisista jättiläiskäärmeistä, -liskoista, ja -madoista, joista jotkut ovat tulisia ja jotkut monipäisiä, kuten myös tulisista lentävistä olennoista (esim. Kokko, jättimäinen kotkaa muistuttava lintu Kalevalasta). Taruolentoja nimitetään lohikäärmeiksi kuitenkin vain muutamassa tarinassa ja loitsussa. Joissakin tarinoissa kertoja ei ole oikein tiennyt mikä lohikäärme on, ja on käsittänyt sen kalaksi. Erään oletuksen mukaan lievo  voisi olla alkuperäinen suomalainen nimitys lohikäärmeelle. Erään myöhään, vasta vuonna 1928 taltioidun uskomuksen mukaan näkin voi karkottaa rannasta heittämällä kiven veteen. Kivi nimittäin aiheuttaa veteen kurimuksen, jossa asuu lohikäärme, jota näkki pelkää. Kotimaiseen kansanperinteeseemme eksyneet muutamat satunnaiset lohikäärmeet ovat Pyhän Yrjänän legendasta muokkaantuneita aihelmia. Suomalainen kansanperinne on rikas ja monipuolinen, mutta lohikäärme ei siihen kuulu. Alkuperäinen, 400-luvulta peräisin oleva Yrjö-legenda ei tunne lainkaan lohikäärmettä, vaan kertoo Georgioksesta, joka tunnustautui kristityksi ja kieltäytyi uhraamasta Apollolle. Siksi hän joutui kidutettavaksi ja heitti henkensä, muta palasi kolmasti elämään suorittamaan ihmetöitä ja tuli viimein kanonisuiduksi erityisen näyttävän marttyyriuden vuoksi. Vasta 1100-luvulla putkahti ilmoille vanhin tunnettu Yrjänä ja lohikäärme-legendan muoto. Se kertoo pakanallisesta Silenan kaupungista Libyassa. Kaupungin lähellä olevassa järvessä asui myrkyllinen lohikäärme, jota kaupunkilaisten piti ruokkia lampailla. Kun lampaat loppuivat, alettiin arpomalla uhrata lapsia. Kun arpa lankesi kuninkaan tyttäreen, paikalle ratsasti kappadokialainen sotatribuuni Georgios, joka kukisti hirviön, sitoi sen neidon vyöllä ja antoi tämän taluttaa pedon kaupunkiin. Siellä Georgios käännytti kaupunkilaiset kristinuskoon ja surmasi lohikäärmeen. Yrjänästä tuli suosittu pyhimys, jolle pystytettiin kirkkoja ja luostareita. Meidänkin maassamme on Yrjänää, lohikäärmettä ja neitoa esittäviä puuveistoksia tavattu 25 kirkosta. Myös kreikkalaiskatolisen uskon maissa on Jiri hyvin tunnettu ja hänet on kuvattu monissa ikoneissa ja kirkkomaalauksissa.

Englantilaiset mieltyivät Yrjänään ja valitsivat tämän kansaliseksi suojeluspyhimyksekseen. Heidän sotahuutonsa oli "England and St. George!" ja vuonna 1222 määräsi kansallissynodi pyhimyksen päivän kansalliseksi juhlapäiväksi. Häijy tarina väittää, että pyhäinjäännöskaupan kultakaudella Englannin silloinen kuningas osti genovalaiselta kauppiaalta balsamoidun Pyhän Yrjön lohikäärmeineen kaikkineen. Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui, että Yrjö-vainaa oli luultavasti turkkilainen ja lohikäärme varmasti krokotiili.

Lohikäärmeet ja käärmeet uskonnossa

Kristinuskon eräänä markkinointivalttina ja perustana on paholaisenpelko, ja personoidusta Paholaisesta pitävät kiinni yhtähyvin katoliset kuin luterilaiset uskovat ja eritoten papisto: "Jos menetämme demonimme, niin menetämme Vapahtajamme, sillä keiltä sitten Hän meidät pelasti?"- he kysyvät. Kristillisen demonologian, pahahenkiopin, alkulähde ei kuitenkaan ole Raamattu vaan mieluummin eräiden platonikkojen teokset joiden vertauskuvat eivät kristillisille kirkkoisille liene koskaan selvinneet. Kuten ei eräälle "oppineimmistakaan" eli Augustinukselle joka kielsi esim. maapallon ympyränmuotoisuuden mm. sillä perusteella, että kaikki ihmiset eivät moiselta pallolta voisi yht´aikaa nähdä Kristuksen loistavaa paluuta! Paholainen on itseasiassa teologisen kristinuskon suojeluspyhimys. Mikäli kristinusko kieltäisi persoonallisen Saatanan, se poistaisi alimman kortin teologis-dogmaattisesta rakennelmastaan. Saatana on kristittyjen Atlas, joka kannattelee hartioillaan taivasta ja kosmosta. Muinaiset antiikin viisaat olivat kuitenkin olleet liian valistuneita uskoakseen tällaiseen persoonalliseen paholaiseen, heille kuten Platonille vaikkapa. Typhoon oli vahinkoa aikaansaava luonto, myrsky, tulva ja Platon toteaakin luonnossa olevan vastustavan voiman, joka vastustaa Luojan suurta tahtoa. Tämä voima ei ollut "henkilö"! Muinainen filosofia ei tunnustanut hyvää eikä pahaa myöskään itsenäisiksi voimiksi vaan kaikki lähti ikuisesta jumalallisesta täydellisyydestä ja kummankin alkusynty on puhtaasta Valosta, joka tiivistyi muodoksi, aineeksi, siis "Pahaksi". Tämä oli myös gnostilaisten käsitys, joka uskovien toimesta verisesti tukahdutettiin. Filosofis-vertauskuvallinen Saatana oli siis vain luonnon ilmenemiselle välttämätön vastavoima: Kaikkeus ei voisi ilmetä ilman siellä vallitsevaa tasapainoa, jonka kahden vastakkaisen voiman vaikutus saa aikaan: kasvit, eläimet eivätkä ihmiset voi elää ainaisessa valossa, ne tarvitsevat välillä pimeyden ja viileyden. Hyvyys ei olisi hyvyyttä kuin pahuutta vastaan. Ihmisessa pahuus on aineellisuutta vastaan henkisyys. Saatana-käsitettä, mikäli haluaa sen todella ymmärtää, tuleekin tarkastella sen muinaista ei-juutalaisista, juutalaisista ja kristillisistä juurista käsin. Etenkin myyttien muodostumisessa on huomiotava muinaisen tähtitaivaan merkitys. Seuraavassa hieman tätä tarkastelua: Mikään heprealainen kirjoitus ei samaista Saatanaa Edenin eikä mihinkään muuhunkaan käärmeeseen. Mooseksen vaskikäärmeellä oli päinvastoin israelilaisille parantajan rooli, tuo käärme oli foinikialaisen Asklepioksen vastine, jonka kuva on vielä tänään lääkäreiden rintapielessä. Mooses puolestaan oli Leevin jälkeläinen ja leeviläisiä sanottiin käärmeen pojiksi ja viisauden pojiksi. Vaskikäärmeet olivat leeviläisten heimoa, sillä hevah, hivi ja levi merkitsevät kaikki käärmettä ja juuri nämä leeviläiset olivat temppelin seremonioiden hoitajia. Ja sana leviah merkitsee kerälle kääriytyvää. Kuten juutalaisten Toora kääritään kiepille eli kahdeksi käärmeeksi, toinen häviää kun toinen syntyy. Mooseksen vaskikäärmeen parantava voima selittyy edellä selitetyn kautta. Helvetti konkreettisena paikkana perustuu sekin väärintulkintoihin ja vääriin käännöksiin: Toisessa Pietarin kirjeessä esim. kerrotaan, miten syntiä tehneet enkelit heitetään Tartarokseen (2 Pt. 2:4.) ja Tartaros ei merkitse helvettiä vaan on jumalaistarustoista otettu Jupiterin ja titaanien sotaan liittyvä ja alkuaan siis pakanallinen käsite. Kritillinen dogmirekvisiitta on muutoinkin adoptoitu antiikista, sillä myös Baccus, Herakles, Orfeus ja Asklepios astuivat kaikki alas tuonelaan ja nousivat sieltä kolmantena päivänä.
Käärme nähdään myös nahkansa luovana uudistumisen ja uudestisyntymisen symbolina. Käärme on salaisuuksien salaisuuden suurin vertauskuva. Käärme yhdistettiin myös elämän puuhun, se oli sekä fyysinen että metafyysinen symboli. Kaksi toisiinsa kietoutuvaa käärmettä kuvaa vastakkaisia voimia, luonnon vasen- ja oikeakierteisyyttä ja sukupuolten syntyä. Toisin sanoen käärme on luonnon luoma välttämättömyys.

Lohikäärme oli egyptiläisten ja gnostikkojen ja muiden varhaisten kristittyjen kaksiluontoisen Logoksen (järjen, viisauden, alkuvoiman, synnytysvoiman) symboli. Kiemurtelihan alkukaaos maailmankaikkeudessa alkuaineitten kaaoksena kuin käärme. Vanhat kansat kuvasivat myös elämän voimaa käärmeenä, sillä tuo voima sähisi niin kuin käärme.

Mm. muinaissuomalaisille kyykäärme oli voiman symboli. Käärmeen symboli etenkin heprealaisilla oli vielä heidän aakkostonsa yhdeksäs kirjain Teth, hammas, numero 9 on kuin kiepillä oleva käärme. Kuten kuusikin. Näin käärme näyttäytyy kaikkialla sekä filosofiassa että uskonnollisessa vertauskuvastossa ikuisuuden. äärettömyyden, nuoruuden ja viisauden vertauskuvana. Kaiken ilmenneen alkuperäinen muoto on pallomainen atomista ihmiseen ja enkeliin. Muna. Käärme, joka syö omaa häntäänsä. Tämä on myös suurten ja pienten kosmisten kierrosten symboli, kunkin kierroksen lopussa ajan käärme alkaa syödä omaa häntäänsä, eli kierros alkaa alusta. Persoonallisen Saatanan symboliksi käärme tuli vasta pimeällä keskiajalla. Myös Kerubi on käärme, kriippi, ja merkitsee eräässä etymologiassaan ympyrä eli Kraub-käärme (käärmeympyrä). Kerubin pari Serafi on kristityille enkeli, harvapa kristitty tietää, että nimi viittaa tuliseen käärmeeseen. Heprean verbi sarap = polttoleikata. Ovatko serafeista laulavat kristityt siis saatanapalvojia? Jälleen herää ajatus, onko kristinusko niin hyvää kuin annetaan ymmärtää?

Käärme oli temppeliritareilla Kristuksen merkki, sillä olihan vaskikäärmeeseen katsominen parantanut kansan ja temppeliritarien eräs tehtävä oli toimia ristiretkeläisten parantajina!

Vain kristikunta on alentanut käärme-symbolin saatanalliseksi. Millään muilla kansoilla käärme ei edusta pahuutta vaan kaikilla muilla Viisautta. Tau eli risti on kaiken aineellisen rakenteen tieteellinen perusta (neljä perusvoimaa) ja tuohon symboliin kietoutunut käärme on se sähkövoima, joka tekee aineen liikkuvaksi eli eläväksi. Käärmeen ja paholaisen samaistamisella kristinuskossa on astronominen eli tähtitieteellien perusta, asema mikä lohikäärmeen tähtikuviolla aikanaan oli osoitti, että Suuren Käärmeen tähtikuvio hallitsi yötä ja tuli siis pimeyden vertauskuvaksi. Tämä tähtikuvio oli tuolloin keskellä taivasta kuten aurinko oli keskitaivaalla päivällä ja edusti Jumalaa ja valoa. Kristityt hyväksyvät auringon jumalallisen valon vertauskuvaksi, mutta näkevät epäjohdonmukaisesti kuitenkin pimeyden - ei samoin vertauskuvana - vaan todellisena Saatanana. Tämä tähtikuvio oli seitsenpäinen lohikäärme, koska se oli niin laaja, että kattoi 7 Zodiakin merkkiä! Antiikiin syvä ja hieno vertauskuvakieli oli kristityille yksinkertaisesti älyllisesti liikaa ja he personoivat symbolien käsitteet. Kaikki antiikin elämänpuut, kuten tiibettiläisten Zampu, Kalevalan tammi ja Sampo, sumerilaisten puu, Edenin puu, kuvaavat myös ihmistä itseään ja tuon ihmisen sisässä oleva käärme (puun ympäri kääriytyneenä) on ihmisessä aineen ja hengen yhdistävä side, tajunta, joka läpäisee ihmisen joka ainoan solun. Pyhä puu, nainen ja käärme on ensin kaldealainen symboli. Naisen viettelevä käärme on tässä fallistinen symboli, joka viettelee ensin naisen, ja vasta sitten nainen viettelee miehen.
Käärme-sanalla oli ainakin 7 kuvaannollista merkitystä, joista yksikään ei tarkoittanut pimeiden kristittyjen persoonallista Saatanaa.
Aurinkokin oli kahden voiman, hyvän ja pahan symboli, aurinko meni välillä mustaksi. Olisiko saanut alkunsa auringonpimennyksestä? Aurinko kuitenkin voitti Pythonin ja neitsyen kuvio pakottaa käärmeen kuvion taivaankannen liikkeessä perääntymään. Saatana tarun alkuperä on luettavissa tarinasta auringosta ja lohikäärmeestä. Kirjaimellista paholaista palvelee ennen kaikkea kirkon oma papisto, jonka se on siittänyt, synnyttänyt ja rakkaudella kasvattanut.
Kreikaksi käärme eli drakwn, joka on usein käännetty juuri lohikäärmeeksi, tulee katsomista tarkoittavasta verbistä. Näin siis käärme-funktio on myöhäistä perua ja käsite on ensin tarkoittanut ihmistä. Vasta kristityt sekoittivat keskenään ihmisen ja hänen vertauskuvansa. Mooseksen sauva muuttui käärmeeksi. Mercurius opasti käärmesauvallaan ihmisiä ja herätti heitä samalla sauvalla kuolleista. Asklepioksen sauva on vielä käärmesauvana yhä tänään lääkäreiden symboli. Voidaankin kysyä, että ovatko lääkärit kristityistä tämän symbolinsa vuoksi saatanapalvojia?
Muinaisuus ei tuntenut - eikä siis myös oikein käännetty Raamattu - erillistä kauttaaltaan pahaa "Paholaista" Pakanoiden hyvä ja paha olivat saman äidin (Luonnon) kaksoisvejiä. Kuten valo ja pimeys. Päivä ja yö, aurinko ja kuu. Nämä personoitiin jumaliksi, joiden seuralaiset "taivaan sotajoukot" kävivät sotaa keskenään, yön joukot ja päivän joukot voittivat vuoronperään. Pimeyden "lohikäärme" valon lohikäärmettä vastaan. Personoitu kosminen näytelmä joka näytellään joka yö itämaiden sysipimeällä taivaalla, jonka myöhempi kristinusko alkoi ottaa tosissaan aivan kuten lapsi ottaa sadun hahmot oikeina henkilöinä. Saatana personoitui ihmismäiseksi sarvipääksi vasta sitten kun monoteismi oli kehittänyt yhden Jumalan. Monoteismi kehittyi Raamatussa vasta varsin myöhään eikä saavuttanut koskaan lopullista ykseyttään, vielä Paavali tunnustaa muita jumaluuksia, vaikka kieltääkin niiden palvonnan.
Maailmankaikkeudessa on välttämättä oltava vastakohtaisuuksia ja ihmistä koskien ristiriitojen syy on hänen tietämättömyydessään ja himoissaan. Ei ole olemassa mitään paholaisia eli absoluuttisen turmeltuneita olentoja kuin ei myöskään ole absoluuttisen täydellisiä enkeleitä. Niin myös Lucifer (valontuoja, langennut enkeli) - älyllisen ajatuksenvapauden henki - on Logos korkeimmassa olemuksessaan ja Vastustaja (Saatana) alemmassa olemuksessaan, joista kumpikin on heijastuneena ihmisen minään. Lactantius, puhuessaan Kristuksen luonnosta, sanoo, että Logos on Saatanan esikoisveli, ensimmäinen kaikista luoduista olennoista. Kristinuskon vaikutuksesta Luciferin ajatellaan nykyään usein olevan yksi Saatanan monista nimistä. Kristillisen perinteen mukaan Lucifer oli ensimmäinen arkkienkeli, kunnes hänestä tuli liian ylpeä ja vallanhaluinen. Taivaallisen sodan jälkeen Jumala karkotti Luciferin, jolloin Luciferista tuli paholainen, langennut enkeli, ja hänen seuraajistaan demoneita. Nimi Lucifer taas tarkoittaa kirjaimellisesti 'valonkantajaa' ja pohjautuu latinaan.
Todettakoon yhteenvetona käärmeistä, että käärme, hyvän- ja pahantiedon puu ja elämänpuu ovat alkujaan intialais-sumerilais-persialais-egyptiläisiä vertauskuvia ja Raamatun luomiskertomuksissa käytettyinä edellisten ominaisuuksia. Ja näin Saatanan alkuperä on siis kristillisyydessä kaldealais-egyptiläises-juutalaisesta mytologiasta otettu lainarekvisiitta.

Käärme-palvonnan alku on Egyptissä, ofiitit oli eräs alkukristillinen lahko ja omasi palvonnan Hermes Trismegistokselta ja auringonpalvonta jumalineen saapui faaraoiden maahan Intiasta.
Lohikäärme oli tiedon ja viisauden vertauskuva ja hierofantit, joihin Klemens Aleksandrialainen (n. 150

- n.211/216) lukee myös Jeesuksen, kutsuivat itseään käärmeiden pojiksi. Jeesus kehotti opetuslapsiaan käärmeitten viisauteen.
Käärme luo vanhan nahkansa ja syntyy uuteen ruumiiseen, lohikäärme on käärmeen voittaja. Ihmisen sisäinen taistelu. Käärme on eräässä merkityksessään myös fallistinen intohimo, mutta ei mikään "Saatana". Kiusausten erämaan Azazel oli paradoksaalisesti todellinen ihmiskunnan vapahtaja sillä hänellehän synnit vietiin elävän uhrikauriin mukana, (3 Moos. 16). Kuitenkin teologia on erittäin epäjohdonmukaisesti tehnyt Azazelistakin erään Saatananoistaan!

Lohikäärme ja tiede

Lohikäärmeitä pidettiin pitkään todellisina olentoina, mutta luonnontieteiden

kehittyessä ajatus hiljalleen hylättiin. Myöhemminkin lohikäärmeet ovat kiinnostaneet tutkijoita, mm. Carl Sagan teoksessaan The Dragons of Eden (1977) arvelee, että mielikuva lohikäärmeestä on periytynyt muinaisista lentoliskoista. Nykytutkimusten valossa kuitenkin viimeiset lentoliskot elivät n. 65 miljoonaa vuotta sitten, joten niiden ja varhaisimpien ihmisten väliin jäisi yli 60:n miljoonan vuoden aukko.

Lohikäärmeen suomenkielinen nimi ei viitanne lohikalaan, vaan palautuu todennäköisemmin tulta tarkoittavaan muinaisskandinaaviseen sanaan logi. Se voi myös olla käännös muinaisruotsalaisesta sanasta floghdraki eli "lentokäärme". Kolmas mahdollinen etymologia on louhikäärme, joka viittaa lohikäärmeiden oletettuun asuinpaikkaan louhilla eli kallioisilla vuorilla.

 

Historia

Lohikäärme onRaamatun Ilmestyskirjassa esiintyvä hahmo, jonka yleisesti katsotaan symboloivan Saatanaa.

Kristillisessä eskatologiassa varsin yleisen näkemyksen mukaan Saatana pyrkii jäljittelemään Jumalaa ja tuo voimansa esiin lopun aikoina kolmessa persoonassa, jotka Ilmestyskirja mainitsee:

• Lohikäärme (Saatana)
• Peto (Antikristus)
• Väärä profeetta (Epäpyhä Henki)

Lohikäärme eli Saatana on Raamatun mukaan kuitenkin luotu olento, ei siis "paha jumala".

Ilmestyskirjassa kuvataan miten lohikäärme heitetään taivaasta alas maan päälle (Ilm. 12:7-12), se sotii Jumalan omia vastaan (Ilm. 12:13-17), ja antaa Pedolle vallan (Ilm. 13:11). Myöhemmin kuvataan miten Lohikäärme heitetään aikojen lopussa tuliseen järveen yhdessä Pedon ja Väärän profeetan kanssa (Ilm. 20:10). Raamatun mukaan Pedolla on kymmenen sarvea, jotka kuvataan kymmeneksi kuninkaaksi.

 

Kiinalainen horoskooppi

Lohikäärme on yksi kiinalaisen 12-vuotisen kalenterin hahmoista, ja horoskooppimerkki. Uskomusten mukaan lohikäärmeen vuonna syntyneet ovat idealistejä, perfektionistejä, joustamattomia ja itsetietoisia. Lohikäärmeet ovat myös aggressiivisia ja päättäväisiä. Lohikäärme on taruolento ja ilotulitusten järjestäjä; luovuus ja valehtelu ovat kaksi puolta joissa tämä ilmenee. Kalenteri tuntee myös viiden alkuaineen kierron: puu, tuli, maa, metalli ja vesi, ja kukin näistä antaa lisäominaisuuksia.

Lohikäärmeen vuosi on suosituin kiinalaisen astrologian merkeistä, Kiinassa syntyvyys kasvaa niitä ennen ja niiden aikana koska vanhemmat haluavat lapsen joka syntyy lohikäärmeen merkin alla.

Lohikäärmeen vuosia

Lohikäärmeen vuodet jatkuvat seuraavan vuoden helmikuuhun. Suluissa ilmoitettu kunkin vuoden elementti.

* 1892 (vesi) J.R.R.Tolkien

* 1902 (puu) Salvador Dali

* 1916 (tuli) Lauri Viita, Francois Mitterand

* 1928 (maa) Areil Sharon

* 1940 (metalli) Pele, John Lennon, Ringo Starr

* 1952 (vesi) Douglas Adams, Vladimir Putin

* 1964 (puu) Jyrki Kasvi, Keanu Reeves, Colin Farrell

* 1976 (tuli) Ronaldo, Ville Valo, Ilkka Lammi

* 1988 (maa) Rubert Grint

Kuukausi: huhtikuu. Klo:07-09.

Muita muotoja ja nimityksiä

Basiliski on taruolento, lohikäärmemäinen kukon ja liskon sekoitus. Basiliskilla on käärmemäinen vartalo, kaksi jalkaa joissa on raatelukynnet, nahkasiivet, lintumainen pää ja nokka. Muita mahdollisia tulkintoja on jättiläislisko tai jättiläiskäärme. Sana basilisk tulee kreikan sanasta basiliskos, joka tarkoittaa pientä kuninkaallista. Tarueläin on saanut nimensä kruunua muistuttavasta kukonharjastaan, sekä siitä, että sen uskotaan olevan matelijoiden kuningas. Basiliskin uskottiin asustavan syvissä kaivoissa ja pimeissä kellareissa. Tarun mukaan basiliski syntyy seitsemän vuoden ikäisen kukon munimasta munasta, jonka rupikonna hautoo. Kun muna särkyy, tulee siitä esiin kammottavan näköinen hirviö. Basiliski syntyy myös kukon täydenkuun aikaan munimasta munasta. Basiliskilla kerrottiin olevan kyky tappaa pelkällä katseella. Tarun mukaan basiliski jähmettää uhrinsa kiveksi maagisella katseellaan. Joidenkin lähteiden mukaan vain uhrin ulkokuori muuttuu kiveksi ja jähmetettyään uhrinsa basiliski rikkoo onnettoman kuoren ja syö sisäelimet. Basiliskin saa hengiltä näyttämällä peilin avulla sille sen omaa kuvaa. Tämän kauhistuttavan näyn edessä se hajoaa itse kappaleiksi.

Hydra (Vesikäärme) oli kreikkalaisessa mytologiassa hirvittävä olento, jolla oli käärmeen vartalo ja yhdeksän päätä. Sen pystyi tappamaan vain polttamalla tai katkaisemalla sen kaikki päät nopeasti, sillä se sai uusia päitä menetettyjen tilalle nopeaan tahtiin. Se eli suolla lähellä Lernan muinaista kaupunkia Argoliksessa. Hydra oli Orthoksen, Kerberoksen, Sfinksin, harpyijoiden ja Khimairan tavoin Ekhidnan ja Tyfonin jälkeläinen. Hydran päiden määrä vaihteli eri myyttiversioissa - yleensä se oli joko yhdeksän tai sata. Yksi päistä oli kuolemattomuuden lähde, ja se kasvoi muiden suojissa. Hydra oli niin myrkyllinen, että jopa pelkkä sen hengitys riitti tappamaan miehen.

Tyfon oli kreikkalaisessa mytologiassa Gaian ja Tartaroksen jälkeläinen. Gaia synnytti Tyfonin sen jälkeen, kun nuoremmat jumalat olivat voittaneet muut titaanit. Tyfonilla oli suuret siivet selässä ja hartioista lähti satojen käärmeiden (tai lohikäärmeiden) päitä. Varsinainen hartioiden välinen pää Tyfonilla oli aasia muistuttava. Tyfonin taustalla oli todennäköisesti vielä vanhempi egyptiläinen jumala Seth, josta tuli pahuuden edustaja hänen murhattuaan veljensä Osiriksen. Tyfonin sanottiin olevan hänen hengityksensä. Sen lisäksi että Tyfon halusi kostaa Titaanien puolesta, halusi hän myös vallata Olympoksen. Tarinan mukaan Zeus taisteli Tyfonia vastaan tämän paetessa Sisiliaan, jossa Zeus kohotti Etnan ilmaan ja pudotti sen Tyfonin päälle. Tyfonin vihan sanotaan aiheuttavan Etnan purkaukset. Ekhidna, Tyfonin piilotteleva puoliso, pakeni tuholta. Hän suojautui luolaan, suojellen Tyfonin jälkeläisiä ja Zeus antoi jälkeläisten elää jotta he voisivat olla haasteita tulevaisuuden sankareille.

Traakki (engl. Wyvern) on lohikäärmeen pienempikokoinen sukulainen. Toisin kuin lohikäärmeellä, traakilla on vain kaksi raajaa ja siivet. Usein traakit eivät voi sylkeä tulta, kun taas lohikäärmeet voivat. Traakeista kertovia taruja on ollut mm. Kiinassa, Egyptissä, Etiopiassa, Skandinaviassa ja atsteekkien keskuudessa. Traakki-sana on väännös ruotsinkielisestä sanasta drake ja tämä taas latinalaisesta draco. Keskiajan Euroopan traakki (wyvern) on ihmisen mielikuvituksen pelottavampia luomuksia. Sen hengitys löyhkää rikiltä ja raadolta ja sen nenästä loimuaa tuli. Se tuhoaa kokonaisia kyliä yhdellä hännän pyyhkäisyllä ja murskaa uhrit hännällä kuristamalla. Vaakunaeläimenä traakki edustaa voimaa ja valtaa, mutta myös pahuutta ja kateutta. Ruumiinosat: Nahkasiivet, suomupeitteinen pää, vankat jalat, pitkä häntä.

Kaiken kaikkiaan voidaan yhteenvetona todeta, että niin mytologia kuin uskontokin on käyttänyt hyväkseen lohikäärmettä symboliikassaan. Jopa tiede on siihen uskonut elävänä olentona. Yksikään näistä tahoista ei kuitnekaan ole todistanut puolesta eikä vastaan lohikäärmeen olemassaolosta. Onko asia sitten niin, että kun johonkin uskoo tarpeeksi voimakkaasti, siitä tulee todellisuutta? No, ainakin toistaiseksi kukaan ei kiellä meitä ajattelemasta sitäkin mahdollisuutta, että lohikäärmeet olisivat eläneet täällä joskus. Kuin ei myöskään sitä, että ne olisivat vain mielikuvituksen tuotetta. Antakaamme jokaiselle ajatusvapauden tämän asian suhteen.

Vielä yksi pieni mielenkiintoisuus. Nimeni pohjautuu muinaisislantilaisesta Dragomir-nimestä Dragmarin ja Dagmarin kautta suomalaiseen Taruun. Voisiko oma kiinnostukseni lohikäärmeisiin juontaa sitten tuolta? Dragomir on muuten edelleen käytössä sekä suku- että etunimenä.